Juonin Julien kanssa, että hän ottaisi raipan mukaansa kentälle ja ottaisin sen häneltä siellä. Julien ratsuna oli Apple, jonka kanssa ei tarvitse raippaa. En riskeeraa selkään nousua tai portin avaamista kouluraippa kädessä. Jos raippa vahingossa säikäyttää Cocon, on vaaratilanne varma.
Ennen selkään menoa pyörittelin Cocoa hetken, katsoakseni astuisiko se paremmin takasillaan ristiin. Ei astunut. Coco yritti kaikkensa, ettei sen tarvitsisi astua syvälle runkonsa alle. No okei, poni ei siis pelkästään ole turta pohkeelle, se on myös tooodella jäykkä. Paineltaessa se ei tuntunut aralta.
Kun olimme kavunneet selkään (minä, Julie ja Caroline), meitä lähestynyt nainen esitteli itsensä sijaiseksemme Judithiksi. Hän nopeasti kysäisi kauanko olen ratsastanut ja olinko ennen mennyt Cocolla. Judith vaihtoi raipan Julielta minulle, varmistettuaan että todella halusin Cocolle raipan.
Kentälle lähdettäessä ujuttauduin keskelle, jotten joutuisi käsittelemään portteja. Saimme lämmitellä vapaasti ja Judith antoi hyviä ohjeita. Minä sain tehtäväkseni huolehtia, ettei sisäpohje taivuttaessa livahtanut liian eteen, ja että alapohkeeni pysyi lähellä hevosta. Johtava ohjasote toimi hienosti ilman martingaalia. Vähän haastavaa silloin kun raippa oli sisäkädessä. Raipan jäädessä ulkokäteen, piti huolehtia etten ratsastaisi liian lähelle aitaa. Coco säikähti raipan kopsahtaessa muoviaitaan. Oikealle taipuminen oli vaikeampaa kuin vasemmalle. Ilokseni huomasin Cocon pysyvän pyöreänä raviin siirryttäessäkin. Pysähdyksetkin olivat rennompia, eivätkä poninkorvat pyrkineet suuhuni.
Judith pyysi tekemään Cocon kanssa käynti-ravi siirtymisiä ja niiden jälkeen koko ryhmä teimme pitkillä sivuilla ravilisäyksiä. Coco ei venyttänyt ravia, ja Judith sanoikin että tyydytään aluksi ponin jonkinlaiseen reagoimiseen pohkeelle. Ruuna meinasi jossain vaiheessa vähän hermostua, kun tuuppailin sitä kipittämään tikkausravia. Lopulta Coco taisi tajuta, mistä oli kyse ja se pidensi askeltaan, vaikkakin niska jännittyneenä.
Sitten teimme ravissa väistöjä uralle, molempiin suuntiin ja vaihdoimme väistön uralta pois päin. Tietysti ratsastuskoulun hevosille oli miellyttävämpi väistää uralle kuin sieltä pois. Paitsi Cocolle: se väisti ihan yhtä nätisti uralle ja pois, kunhan väistö tehtiin oikealle eli väistävä pohje oli vasen. Toki se väisti vähän lenkurana lapa edellä, mutta yritti kovasti. Eniten ihmeissäni olin itsestäni: pysyin keskellä satulaa ja poni oikeasti väisti pohjettani. Oho!
Raipan toimiessa motivaatiotikkuna, en ollut niin väsynyt laukkaamisen tullessa vuoroon. Aloitimme Cocolle (ja minulle!) hankalammasta oikeasta kierroksesta. Valmistelin ponin kulmassa, harjoitusravissa ja nostin keskeltä lyhyttä sivua laukan. Coco siirtyi pehmeästi laukkaan ja rupesi nakuttamaan eleetöntä ponilaukkaa. Työskentelin sisäpohkeella ja istunnalla, ja samalla irrottelin sisäohjalla, houkutellen Cocoa rentoutumaan. Pari raipan kosketusta, ettei kulmassa tiputtanut raville – ja kas! – yhtäkkiä satulan alle ilmestyi pyöreä selkä ja laukka keinui. Tehtiin oikea laukkaympyräkin ja siirryttyämme käyntiin Albertin (Carolinen ratsun) perään, olin onneni kukkuloilla.
Vasen laukka ei ollut ihan niin antoisaa, se oli enemmänkin sitä tuttua tikittämislaukkaa, mutta Coco ei karannut alta ja se eteni tasaisessa tahdissa. Eikä se kaatunut pahasti kulmiinkaan! Jouduin jopa näpäyttämään raipalla pari kertaa, eikä poni ollut moksiskaan! Loppuravissa sain väsyneen Cocon venyttämään eteen-alas.
Judith totesi ettei ole koskaan nähnyt Cocoa noin rentona (hän ei ole ollut ohjaajana kovin pitkään) ja kehaisi kaikkia vuorollaan. Taisimme kaikki tykätä hänen rennosta ja selkeäsanaisesta tyylistään.
Tallilla poni pääsi suihkuun, lyhyelle kävelylle ja vihreälle. Annettiin hevosten nauttia pitkään nurmesta, kunnes raahustin kotiin lounaalle.
#10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti