Coco tepsutteli itseasiassa aika kevyin askelin kentälle ja käyntiverryttely oli oikein kivan tuntuista. Poni taipui ja pyöristi mukavasti itseään. Ravissa Coco jälleen puri vain kuolaimeen ja oli hankala saada taipumaan. Täten kolmikaariset urat ja ihan tavan kulmatkin olivat haasteellisia.
Laukassa taipuminen oli olematonta joten ympyröillä ei meinannut laukka säilyä. Nousin kevyeeseen istuntaan ja yritin saada vähän vauhtia koneeseen. Mutta ei! Cocon mielestä olen jo niin luotettava, etten saa sitä edes tarkoituksella 'säikäytettyä' reippaampaan tahtiin! Anthony pyysi kerran potkaisemaan poniin vauhtia. Sanoin, ettei se toimi – "for you it doesn't" oli vastaus. Niinpä. Ensi kerralla otan raipan...
Loppukäynnit nautittiin nurmiradalla puiden varjossa – siellä Coco kulki pyöreänä pelkästään istunnalla. Avuilla poni on huolellisesti pidettäväkin, sillä elämää oli ympärillä enemmän. Minusta jotenkin alkaa tuntumaan, että Coco etsii ympäristöstään syitä draamailuun. Se on todennäköisesti elänyt Irlannissa nummella laumassa, ja nyt ruuna tylsistyy suljettuun karsinaansa. Ties vaikka olisi ollut vähällä ihmiskontaktilla muutenkin ja tottumaton suurkaupungin elämään. Olisi niin makeeta viedä Coco maastolenkille tsillaamaan ja radalle päästelemään.
Tunnin jälkeen suihkutin Cocon ja tarjosin letkusta juomavettä. Viereemme tuli joku Julien tallituttu juttelemaan ja Coco mulkaisi valkuaiset vilahtaen uutta tyyppiä. Kaikki huomasimme sen ja remahdimme nauruun. On siinä epäileväinen poni, kertakaikkiaan!
Nurmelle käveltäessä Coco seurasi kuin koira. Se jopa tuli kesken ruokailun kutsusta luokse, kun kyykistyin kauemmas ponista. Julie naurahti "he really likes you". Vartin päästä vein Cocon karsinaan. Kävin toimistossa signaamassa tuntini ja kysyin Jeniltä taas voidetta Cocon jalkaan. Yritin kumartua karsinan puomin alta sisään, mutta vastassa oli silkkiturpa. Siinä sitten nenäteltiin ponin kanssa hetki, kunnes sain luvan mennä jalkaa hoitamaan.
Tunnustelin vielä lihaksia läpi saman tyyppisillä vedoilla, kun olen nähnyt hierojien tekevän. Coco ei näytä arkovan isosti mitään. Kaulan joistakin kohtia hivuttamalla se kääntää päätään mua kohti – meinaakohan se sitä, että paikka on arka... Ei kuitenkaan irvistä, luimista tai väistä kosketusta. Jossain kohtia Cocon silmät rupesivat luppasemaan ja me vaan nautittiin toistemme seurasta.
Perään jäi jälleen katsomaan ruunikko poni, kun lähdin kotiin.
#9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti