Pelottava luonto

Vanha kuva: raippa puuttuu, Cocolla pessoat ja
martingaali. Mutta aina on kivaa.

Aamun tuntilista kertoi minun vielä ratsastavan Cocolla ja se oli jo varusteltuna karsinassaan. Poni tuli korvat höröllä luokse kuultuaan nimensä. Irroittaessani martingaalia, Coco käänsi päänsä melkein syliini ja pukkasi rivakasti. Jaahas, enkö sitten ollutkaan niin tervetullut. Jatkoin puuhasteluani ja turparemmien löysäämisen jälkeen Coco painoi päänsä hellästi syliin ja jäi siihen paijattavaksi. Suussa sillä oli vieläkin samat oliivikuolaimet – olipa kiva nähdä ehjät suunpielet.

Kapusin selkään, sain raipan ja lähdimme neljä rouvaa peräkanaa kentälle. Coco tuntui ihan hyvältä käynnissä ja otin herätteleviä ravinostoja. Anthony komensi meidät osastoon ja halusi nähdä jokaisen ravaavan yksitellen osaston perään.

Olimme ponin kanssa viimeisinä ja ollessamme perimmäisellä sivulla kenttää, kuului kova ääni. Kuin muutama tonni sepeliä valuisi kohisten rinteessä, paukahdusten säestämänä. Coco käännähti äänen suuntaan ja jäi paikoilleen ihmettelemään. Näin silmäkulmastani Aprilin pyrähtävän Ellan perään ja Albertin ottavan pari massiivista pukkihyppyä tammojen viereen turvaan. Sitten Anthony kehotti järjestäytymään osastoon, joten ravattiin rauhaksiin toisten perään.

Jättimäinen laho puu oli katkennut pitkittäin, ilmeisesti suuren oksan painosta ja pitänyt kammottavaa meteliä. Säikähdyksen jälkeen oli hevoset vähän pinkeinä ja keksivät milloin mistäkin syystä hypähtää sivuun. Coco lähinnä säikkyi(?) edessään olevan April-ponin pompahduksia ja naapurikentällä rätkittävää hevosta. Ruunaa oli myös mahdoton saada enää taipumaan, se jähmeytyi ja piti tiukasti kuolaimesta kiinni lopputunnin.

Lapa edellä, alakaula pönköllään pötkittiin puoliympyrät S:n muotoisella uralla kentän poikki. Samoin S:n jälkeiset diagonaalit lisätyssä ravissa – mutta poni pidensi askeltaan! Nelikaarinen kiemuraura oli lähinnä sarja koomisia pyrähdyksiä kentän poikki. Metsän puolella esiteltiin muutamia paniikkikohtauksia. Eli Cocolla oli kaksi vaihdetta: joko alakaula pönköllään tikittämistä tai etupainoisena ohjissa roikkumista. Kumpikaan ei ollut miellyttävää.

Anthony kysyi ennen laukkaamista, haluanko jättää raipan pois. No en halunnut, koska Coco ei selvästikään häiriintynyt raipasta. Käytin raippaa koko tunnin ajan, kun pohje ja ääni ei toiminut eteenpäin liikkumisen motivaattorina. Laukka nousi myöhässä ja jäykästi. Odotin ryöstäytymistä, mutta ponipas painoi vaan käsille ja könkötti nelitahtisesti! Siis mitä?! Raipan avustuksella sain laukan pysymään kulmissa ja ympyröillä, ja lopulta löytyi jonkinlainen kolmitahtinen askellaji. Laukan tahti oli tasainen ja rauhallinen, siihen jätettiin tällä kertaa.

Suihkun jälkeen vein Cocon yksin nurmelle ja pidin ponia silmällä samalla kun seurasin Anthonyn juoksuttaessa isoa pv-ruunaa. Lähdettiin samaan aikaan Anthonyn kanssa, eli ainakin puoli tuntia Coco sai nautiskella laiduntamisesta. Sitähän ei kukaan muu taida viedä vihreälle.

Vietyäni Cocon karsinaansa aamuruoille, kävin itsekin aamiaisella Riders Cafeessa. Sitten palasin Cocon luokse, sillä olin luvannut Anthonylle nyppiväni ponin harjan. Ja voihan peeveli, miten paljon sitä harjaa on! Viime kerrastanikin on niin monta vuotta etten edes viitsi laskea. Puoli tuntia ährättyäni, päätin jatkaa toisella kertaa ja lähdin kotiin suihkuun.

#11

Raviväistöjä ja lisäyksiä

Huseerasin tänäänkin tallilla, sillä ensi viikolla en pääse ollenkaan. Coco oli jo varusteltu, joten avasin satulavyön ja irroitin martingaalin. Ajattelin kokeilla, saanko taivutettua paremmin jos otan leveämmän ohjasotteen. Johtavaa ohjasotetta ei martingaalin kanssa saa, koska poni päätyy kiskomaan martingaalia vastaan ylöspäin.

Juonin Julien kanssa, että hän ottaisi raipan mukaansa kentälle ja ottaisin sen häneltä siellä. Julien ratsuna oli Apple, jonka kanssa ei tarvitse raippaa. En riskeeraa selkään nousua tai portin avaamista kouluraippa kädessä. Jos raippa vahingossa säikäyttää Cocon, on vaaratilanne varma.

Ennen selkään menoa pyörittelin Cocoa hetken, katsoakseni astuisiko se paremmin takasillaan ristiin. Ei astunut. Coco yritti kaikkensa, ettei sen tarvitsisi astua syvälle runkonsa alle. No okei, poni ei siis pelkästään ole turta pohkeelle, se on myös tooodella jäykkä. Paineltaessa se ei tuntunut aralta.

Kun olimme kavunneet selkään (minä, Julie ja Caroline), meitä lähestynyt nainen esitteli itsensä sijaiseksemme Judithiksi. Hän nopeasti kysäisi kauanko olen ratsastanut ja olinko ennen mennyt Cocolla. Judith vaihtoi raipan Julielta minulle, varmistettuaan että todella halusin Cocolle raipan.

Kentälle lähdettäessä ujuttauduin keskelle, jotten joutuisi käsittelemään portteja. Saimme lämmitellä vapaasti ja Judith antoi hyviä ohjeita. Minä sain tehtäväkseni huolehtia, ettei sisäpohje taivuttaessa livahtanut liian eteen, ja että alapohkeeni pysyi lähellä hevosta. Johtava ohjasote toimi hienosti ilman martingaalia. Vähän haastavaa silloin kun raippa oli sisäkädessä. Raipan jäädessä ulkokäteen, piti huolehtia etten ratsastaisi liian lähelle aitaa. Coco säikähti raipan kopsahtaessa muoviaitaan. Oikealle taipuminen oli vaikeampaa kuin vasemmalle. Ilokseni huomasin Cocon pysyvän pyöreänä raviin siirryttäessäkin. Pysähdyksetkin olivat rennompia, eivätkä poninkorvat pyrkineet suuhuni.

Judith pyysi tekemään Cocon kanssa käynti-ravi siirtymisiä ja niiden jälkeen koko ryhmä teimme pitkillä sivuilla ravilisäyksiä. Coco ei venyttänyt ravia, ja Judith sanoikin että tyydytään aluksi ponin jonkinlaiseen reagoimiseen pohkeelle. Ruuna meinasi jossain vaiheessa vähän hermostua, kun tuuppailin sitä kipittämään tikkausravia. Lopulta Coco taisi tajuta, mistä oli kyse ja se pidensi askeltaan, vaikkakin niska jännittyneenä.

Sitten teimme ravissa väistöjä uralle, molempiin suuntiin ja vaihdoimme väistön uralta pois päin. Tietysti ratsastuskoulun hevosille oli miellyttävämpi väistää uralle kuin sieltä pois. Paitsi Cocolle: se väisti ihan yhtä nätisti uralle ja pois, kunhan väistö tehtiin oikealle eli väistävä pohje oli vasen. Toki se väisti vähän lenkurana lapa edellä, mutta yritti kovasti. Eniten ihmeissäni olin itsestäni: pysyin keskellä satulaa ja poni oikeasti väisti pohjettani. Oho!

Raipan toimiessa motivaatiotikkuna, en ollut niin väsynyt laukkaamisen tullessa vuoroon. Aloitimme Cocolle (ja minulle!) hankalammasta oikeasta kierroksesta. Valmistelin ponin kulmassa, harjoitusravissa ja nostin keskeltä lyhyttä sivua laukan. Coco siirtyi pehmeästi laukkaan ja rupesi nakuttamaan eleetöntä ponilaukkaa. Työskentelin sisäpohkeella ja istunnalla, ja samalla irrottelin sisäohjalla, houkutellen Cocoa rentoutumaan. Pari raipan kosketusta, ettei kulmassa tiputtanut raville – ja kas! – yhtäkkiä satulan alle ilmestyi pyöreä selkä ja laukka keinui. Tehtiin oikea laukkaympyräkin ja siirryttyämme käyntiin Albertin (Carolinen ratsun) perään, olin onneni kukkuloilla.

Vasen laukka ei ollut ihan niin antoisaa, se oli enemmänkin sitä tuttua tikittämislaukkaa, mutta Coco ei karannut alta ja se eteni tasaisessa tahdissa. Eikä se kaatunut pahasti kulmiinkaan! Jouduin jopa näpäyttämään raipalla pari kertaa, eikä poni ollut moksiskaan! Loppuravissa sain väsyneen Cocon venyttämään eteen-alas.

Judith totesi ettei ole koskaan nähnyt Cocoa noin rentona (hän ei ole ollut ohjaajana kovin pitkään) ja kehaisi kaikkia vuorollaan. Taisimme kaikki tykätä hänen rennosta ja selkeäsanaisesta tyylistään.

Tallilla poni pääsi suihkuun, lyhyelle kävelylle ja vihreälle. Annettiin hevosten nauttia pitkään nurmesta, kunnes raahustin kotiin lounaalle.

#10

Varustetalkoot

Sain sähköpostiini tallin uutiskirjeen, josta bongasin keskiviikon varusteiden putsaustalkoot. Mikäs siinä. Johan on kulunut aika kauan kun viimeksi olen putsaillut ratsastusvarusteita.

Kolmannet kuolaimet ovat ainakin 20cm pitkät...

Homma ei ilmeisesti ole kovin suosittua, sillä paikalla olin vain minä, Paddy ja toimiston Jane. Oli hauska kuunnella Paddyn ja Jenin hyväntahtoista naljailua, mutta samalla tuli omia tallikavereita ikävä. Reilun puolen tunnin kuluttua Janen lähdettyä puhumaan puhelua, Paddy ilmoitti lähtevänsä aamiaiselle (kello oli 10:45) ja käski minunkin lähteä kotiin.

Sen sijaan lähdin Julien seuraksi syöttämään Applea nurmelle ja roikuin kolmisen tuntia Renéen mukana, kun hän hieroi hevosia. Tuli tutustuttua pariin uuteen ihmiseen ja (yksityiseen) hevoseen. Kävin seurustelemassa Coconkin kanssa, mutta poni päätti hetken lyhyeen ilmoittamalla haluavansa vielä syödä päiväheiniään. Satoi kaatamalla, joten istuskelin hetken Cocon karsinan oviaukossa ja katselin hevosten heinien rouskuttelua. Ihanan terapeuttista!

Kiva kun kävit, nyt haluan syödä.

Sataa sataa ropisee. Hevoset kurottelee ulos työntämiään heiniä.

Luottamus on syntynyt

Coco oli jo varusteissaan saavuttuani tallille. Tutkiskelin pessoakuolainta tarkemmin ja ne tosiaan liikkuessaan nipistää Cocon suunpieliä. Hetken puntaroituani päätin lähteä pyytämään oliivirenkaisia. Anthony onneksi otti ehdotuksen asiallisesti vastaan ja vaihdoimme jarrut.

Coco tepsutteli itseasiassa aika kevyin askelin kentälle ja käyntiverryttely oli oikein kivan tuntuista. Poni taipui ja pyöristi mukavasti itseään. Ravissa Coco jälleen puri vain kuolaimeen ja oli hankala saada taipumaan. Täten kolmikaariset urat ja ihan tavan kulmatkin olivat haasteellisia.

Laukassa taipuminen oli olematonta joten ympyröillä ei meinannut laukka säilyä. Nousin kevyeeseen istuntaan ja yritin saada vähän vauhtia koneeseen. Mutta ei! Cocon mielestä olen jo niin luotettava, etten saa sitä edes tarkoituksella 'säikäytettyä' reippaampaan tahtiin! Anthony pyysi kerran potkaisemaan poniin vauhtia. Sanoin, ettei se toimi – "for you it doesn't" oli vastaus. Niinpä. Ensi kerralla otan raipan...

Loppukäynnit nautittiin nurmiradalla puiden varjossa – siellä Coco kulki pyöreänä pelkästään istunnalla. Avuilla poni on huolellisesti pidettäväkin, sillä elämää oli ympärillä enemmän. Minusta jotenkin alkaa tuntumaan, että Coco etsii ympäristöstään syitä draamailuun. Se on todennäköisesti elänyt Irlannissa nummella laumassa, ja nyt ruuna tylsistyy suljettuun karsinaansa. Ties vaikka olisi ollut vähällä ihmiskontaktilla muutenkin ja tottumaton suurkaupungin elämään. Olisi niin makeeta viedä Coco maastolenkille tsillaamaan ja radalle päästelemään.

Tunnin jälkeen suihkutin Cocon ja tarjosin letkusta juomavettä. Viereemme tuli joku Julien tallituttu juttelemaan ja Coco mulkaisi valkuaiset vilahtaen uutta tyyppiä. Kaikki huomasimme sen ja remahdimme nauruun. On siinä epäileväinen poni, kertakaikkiaan!

Nurmelle käveltäessä Coco seurasi kuin koira. Se jopa tuli kesken ruokailun kutsusta luokse, kun kyykistyin kauemmas ponista. Julie naurahti "he really likes you". Vartin päästä vein Cocon karsinaan. Kävin toimistossa signaamassa tuntini ja kysyin Jeniltä taas voidetta Cocon jalkaan. Yritin kumartua karsinan puomin alta sisään, mutta vastassa oli silkkiturpa. Siinä sitten nenäteltiin ponin kanssa hetki, kunnes sain luvan mennä jalkaa hoitamaan.

Tunnustelin vielä lihaksia läpi saman tyyppisillä vedoilla, kun olen nähnyt hierojien tekevän. Coco ei näytä arkovan isosti mitään. Kaulan joistakin kohtia hivuttamalla se kääntää päätään mua kohti – meinaakohan se sitä, että paikka on arka... Ei kuitenkaan irvistä, luimista tai väistä kosketusta. Jossain kohtia Cocon silmät rupesivat luppasemaan ja me vaan nautittiin toistemme seurasta.

Perään jäi jälleen katsomaan ruunikko poni, kun lähdin kotiin.

#9

Kunnon maanantaiaamu

Maanantai meni aikalailla persiilleen kaiken muun paitsi hevosten osalta. Jatketaan nyt kuitenkin niistä hevosista.

Tarhat olivat niin märkiä, ettei ratsastuskoulun hevosia uskallettu päästää pihalle. Riskinä on, että hepat loukkaisivat itsensä liukastuessaan märällä nurmella. Aitaukset ovat kyllä pieniä, joten en ihan hirveästi ihmettele. Safety first... kuten Singaporessa joka asiaan todetaan.

Ensimmäiseksi kävin tietysti harjaamassa Coco-mussukan, joka jälleen tuli karsinassa luokse tervehtimään. Nurmelle päästyämme kuulin, että Coco oli ollut sunnuntaina Open Day -tapahtumassa talutusratsuna. Kysyin, että miten ihmeessä eikä kukaan muukaan paikalla ollut ymmärtänyt ponivalintaa talutusratsastukseen. Coco oli jossain vaiheessa päivää säikähtänyt, karannut, rikkonut suitsensa ja pudottanut 3-4-vuotiaan ratsastajansa. Ilmeisesti lapsi oli selvinnyt säikähdyksellä. Cocon suunpielissä oli pieniä 'rohtumia' (ihan kuin kuolaimen nipistämiä), mutta ikenissä en nähnyt jälkiä. Pitää muistaa varmuuden vuoksi pyytää oliivirenkaiset kuolaimet huomiselle tunnille.

Coco alkaa jo ymmärtämään laiduntamisen narun päässä, joten sitä saa jo välillä muistuttaa kuka taluttaa ja ketä. Mutta on se vaan niin kevyt muutamaan muuhun tallin hevoseen verrattuna.

Cocon laiduntaessa huomasin sen jalassa joukon kärpäsiä. Ponin sisäkyynärvarteen oli tullut pieni vekki, joka ei vuotanut mutta kärpäset saattaisivat saada sen tulehtumaan. Tutkiskeltuani ponin turvasta hännänpäähän, huomasin vielä vuohiskuopassa ruven. Rupi on varmaan takakavion polkema, mutta tiheät vuohistupsut pitivät kärpäset loitolla. Ruokailun jälkeen vein Cocon vesikarsinaan, puhdistin ja rasvasin jalan haavan. Hah, siitäs saitte kärpyt!

Seuraavaksi vihreälle kanssani pääsi Jasmine ja jatkoin kimolinjaa nappaamalla viimeiseksi kaverikseni isohkon ruunan Porter. Jasmine kuljetti nenäänsä itsevarmasti ja sain pitää sitä silmällä ettei kavion alle jäänyt varpaita tai pylly töytäissyt muita hevosia tai ihmisiä. Porter taasen seurasi syrjäkarein liikkeitäni ja varmisti joka kerran, saako turvan varmasti laskea nurmelle. Tuli semmonen 'täti pelottava' fiilis – ruunaparka.

Nenänpäästäni tippui hikeä tasaiseen tahtiin, joten päätin lähteä kotiin suihkuun. Vain huomatakseni, että olin unohtanut kampaaja-aikani! *aaaargh*

Kehän kiertoa

Tänäänkin ehdin itse harjaamaan ja satuloimaan Cocon, joka ottaa vastaan kaiken mutisematta. Vähän se pullistelee, kun vyötä laitetaan kiinni mutta siinä kaikki. Suunkin se avaa mielellään, vaikka kuolaimet ovat jättäneet ikävää jälkeä.

Säihkyvä ratsukko... Tänään Cocolla oli pessoa-nivelet.

Selkäytymiskorokkeella Coco noudattaa ohjeita, vaikka seison jo korokkeella. Monet koulun hevoset eivät tajua/kuuntele, vaan ne pitää mennä kädestä pitäen työntämään oikealle kohdalle. Kentän portin sulkeminen tapahtui jälleen täsmällisesti. Aivan kuin Coco muistaisi viikon takaisesta ja lähti nopeammin sidepassiin portin viereen. Joko sanoin, että tykkään tästä ponista!

Käynnissä Coco hakeutui nopeasti pyöreäksi ja sain taivuteltua ponin ilman sisäohjan apua. Viime viikosta Coco mukautui nopeammin myös avo- ja sulkutaivutuksiin – erityisesti sulkutaivutus tuntui hyvältä! Ravissa edelleen jäykkis.

Viime viikolla totuttelin Cocoa ääneen, joka tulee kun ratsastaja kaivaa jalustimen jalkaan kesken ratsastuksen. Kilkuttelin buutsia jalustimessa, kunnes Coco hyväksyi äänen harmittomaksi. Tänään hänen arvon poniuttansa häiritsi tutun(!) satulan metallilevy, joka kilkautteli välillä heleästi ravin tahtiin. Joten pitkin ohjin kävellessämme pidin kättä lähellä levyä ja kilauttelin sitä, kunnes sekään ei enää laukaussut pakoreaktiota.

Coco oli niin rento, että Anthony kehotti ottamaan raipan käteen. Laiska poni reipastui asteen verran koskettuani raipalla lautaselle. Sain koskettaa kesken laukankin, ja reaktio oli oikeanlainen: lisää pökköä pesään, muttei pelottanut yhtään. Aiemmasta kerrasta viisastuneena, en yrittänyt vaihtaa raippakättä suunnan vaihtuessa. Meinattiin hypätä maata kiertävälle radalle tuolloin.

Pariin otteeseen Coco ryöstäytyi käsistä, mutta ne oli näköjään niin lieviä etteivät muut edes huomanneet! Liekö se satulan tägi kilahtanut kesken kaiken... Tunti itsessään oli kehän kiertoa, sillä paljon keskityttiin sairaslomalta palanneen Applen liikkumiseen ja Carolinelle uuteen ratsuun (hermostunut ruuna, joka oli todella jännittynyt nuoren pojan alla, mutta Carolinen kanssa synkkasi).

Tänään oli jotenkin erityisen hikistä ratsastaa – jopa singaporelainen Julie sanoi ratsastuksen jälkeen tuntevan olonsa heikoksi. Cocokin puuskutti vielä vesikarsinassa, joten sain luvan viedä sen kävelykoneeseen. Käveltyään noin vartin, Coco oli jo lähes normaali. Vietettiin toinen vartti vihreällä, kunnes piti ruveta tekemään lähtöä kotiin.

Minne menet, minä seuraan.

#8

Heppain ulkoilutusta

Pääsin tallille ennen puolta yhdeksää ja lähdin etsimään muita vapaaehtoisia. Julie oli aloittanut jo seitsemältä, joten sain häneltä ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä hevosia kävelykoneeseen. Enpä ole ennen sitäkään päässyt tekemään, joten tuli opiskeltua koneen käyttöä. Seuraavaksi hain tutun Aprilin tarhasta talliin ja vein poneja aitaukseen. Harmi ettei tullut videoitua ponien pierupukkilaukkailua – ne otti ilon irti täysillä. Ja se hapan kimotamma, jolla tyttäreni kävi kävelykierroksen, on odotetustikin lauman pomo. Kävi siirtelemässä milloin kenenkin koipia ja nosteli omiaan niin korkealle kuin kykeni.

April ylätarhalla.

Ponien ulkoiluaitaus.

Lopulta pääsin siirtymään Cocon karsinalle harjojen kanssa. Kuulin, että Coco useimmiten pysyttelee karsinan perällä ihmisen lähestyessä sitä. Minua poni kävelee vastaan ja peräänkin pyrkii, kun jätän sen karsinaan. Omituista. Sellainen Coco on ollut ensikohtaamisesta lähtien. Mitähän se minussa näkee? Olisi kiva kurkistaa sen ja muutaman muun hevosen pään sisään, mitä siellä oikein mietitään.

Kiiltävässä karvassa ei juurikaan ollut puunaamista, joten pian talutin pikkuruunan nurmelle. Jälleen sain näyttää, mitä siellä kuului tehdä ja Coco alkoi laiduntamaan. Viereisessä hiekka-aitauksessa juoksutettiin ja toisella puolen nurmitarhassa käyskenteli hevosia. Äkkiä iso ruuna korskahti ja otti pienet hyppelyt tarhassaan. En nähnyt, mikä kiepit aiheutti, mutta Coco otti varoituksesta vaarin ja loikkasi eteenpäin. Nostin etusormen pystyyn, kuten arabeillekin sanotaan että "tästä ohi et tule". Coco pysähtyi, katsoi minua hetken, vilkaisi tallille päin ja laski taas päänsä ruoholle.

Renée huikkasi hakisinko vielä yhden hevosen pois kävelykoneesta, joten talutin Cocon takaisin karsinaan. Sinne se jäi tyytyväisenä aamuheinilleen. Huomennahan me taas nähdään!

Varvistamalla melkein yletän nojaamaan Cocon selkään.

Tunnustelua suupotilaan kanssa

Saavuin tallille hieman myöhemmin kuin tavallisesti, sillä tyttäreni kerkesi heräämään ennen lähtöäni. Ehdimme toivottaa kivaa päivää ja sanomaan heipat. Coco oli karsinassa koskemattomana. Näin harjapaksin lähellä, joten rupesin harjaamaan. Hetken kuluttua kuulin vilkasta komentelua ja luokseni harppoi tallityöntekijä. Hän tarjoutui hakemaan varusteet (ah, ihana! Cocon karsina on kauimmaisessa nurkassa satulahuoneilta) ja ilokseni huomasin suitsissa ehjät kolmipala-oliivit.

Cocon suussa oli vielä pienet jäljet, mutta kuten arvelin; minun ei annettaisi ratsastaa hackamoreilla. Poni oli juossut viikon tunneilla päivittäin, lukuunottamatta sunnuntaita ja maanantaita. Anthony sanoi suun paranevan nyt kun kuolaimet vaihdettiin. Nielin mielipiteeni ja kiipesin selkään.

Hei mä muistan sut.

Tänään olimme japanilaisrouva Makikon kanssa kaksistaan, joka ratsasti ruunikolla Ella-ponilla (tamma, johon tyttärenikin lauantaivierailullamme ihastui). Makiko ja Ella puhalsivat upeasti yhteen hiileen viime viikolla ja sama jatkui tänäänkin, vaikka Ella yritti uutta temppuaan 'karkaa kulmasta ulos kentältä'.

Tuttuun tapaan jouduin kunnolla tuuppailemaan Cocoa hereille, mutta tällä kertaa vältin ohjien käyttöä mahdollisimman paljon. Käynnissä sainkin Cocon taipumaan pelkikillä istunnalla ja sisäpohkeella, mutta ravissa ja laukassa se oli vaikeaa. Mulla on edelleen vinouma, joka hankaloittaa istunnan oikeanlaisen käytön. Pitäisikin pyytää Anthonya katsomaan sitä tarkemmin.

Ohjien lyhentäminen kesken ratsastuksen ei tänään hermostuttanut Cocoa, joten suu on selvästikin paremmassa kunnossa. Muutaman jännitteen aiheutti viereisellä kentällä puomien kolistelu, kun Paddy kasasi esteitä ja kanssaratsastajien raipan käyttö. Yhtäkään karkausta ei kuitenkaan tapahtunut. Luulen, että Cocon ratsastajat ovat jännittyneet ponin reagoinnista ja Coco ottaa siitä saman tien ritolat.

Laukannostot tapahtuivat sievästi, kun tajusin keinauttaa reilusti istunnalla yhtäaikaisesti laukkapohkeiden kanssa. Kun huomasin Cocon olevan rennompi, nousin hieman kevyeeseen istuntaan saadakseni ponin laukkaamaan reippaammin. Ja se onnistui; Coco eteni sellaista mukavaa esteponin laukkaa. Anthony oli tyytyväinen eikä nillittänyt huonosta asetuksesta.

Sitten Anthony laittoi muutaman ravipuomin, joita Cocon kanssa ylitettiin ihan kivasti. Aina kun ravi oli riittävän aktiivista, päästiin yli ilman yhtään kolausta. Laukkapuomien väli oli 4-5 askelta, riippuen kuinka hyvin sain Cocon liikkumaan eteen. Mutta ai että oli hauskaa, kun huomasin Cocon reagoivan herkemmin muiskuttamiseen kuin iänikuiseen naksutteluun! Viiletimme niin, että rupesin kaipaamaan esteitä.

Tänään ei ehditty maastoon loppukävelyille, harmi. Avattiin Cocon kanssa sekä kentän että tien portit niin hienosti, että oltaisiin saatu nollatulos western trailissa! Suihkun jälkeen vein Cocon vihreälle ja juttelin pitkään hollantilaisrouva Renéen kanssa. Hän jopa kutsui minut mukaan porukkaan, joka käy maanantaisin viemässä hevosia tarhoille ja vihreälle. Maanantai on koulun vapaapäivä, jolloin hevoset joutuisivat ilmeisesti henkilökunnan vähyyden vuoksi seisomaan sisällä.

Vihreällä. Myöhäisherännyt ponityttö ja poni.

#7