Onnistumisen tunteet

Henkan kanssa ei alkukankeuksien jälkeen pelottanut koskaan mikään, enkä nuoruudeltani älynnyt hirveästi kyseenalaistaa taitojani. Sitä vaan mentiin. Kaikkialle ja miten vaan halusin.

Joskus on vaikea selittää miksi ratsastaa ja mistä kokee onnistumisen tunteita. Ratsastettuani Cocolla ensimmäisen kerran, koin onnistuneeni. Tunnilla ei tehty mitään ihmeellistä, mutta nelikaarinen kiemuraura ei vain hahmottunut pohjaan, joten räiskittiin miten sattuu. Suorastaan siis epäonnistuin, mutta se ei vaivannut minua.

Ystäväni tietävät kuinka tuskallisen tietoinen olen virheistäni ja miten pitkän tien olen kulkenut negatiivisten ajatusten vähentämiseksi. Joten olin hieman yllättynyt havaittuani etten koe onnistumisena oikein suoritettua ratsastustehtävää. Eikä minua hirveästi edes haittaa vaikken osaa suorittaa jotain liikettä tai rataa oikein.

Turhaudun, kun tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta keho ei vain tottele. Turhaudun myös, kun tiedän tekeväni oikein, mutta hevonen ei syystä tai toisesta noudata annettuja apuja.

Koen onnistuvani, jos pääsen vihille hevosen nappuloista; mistä painaa jotta hommat saadaan hoidettua ja yhteinen kokemus olisi molemmille miellyttävä. Tämä on kai se, jota koen eniten lännenratsastuksessa sillä se on ainoa laji, johon olen intohimoisesti heittäytynyt myös kilpailemaan. Tämä on myös se syy, miksi kiinnyn haastaviin hevosiin ja jaksan kymmeniä epäonnistuneita tunteja, kunnes pääsen siihen harvinaiseen onnistumiseen.

Olen aina tiennyt haluavani olla parempi hevosenkäsittelijä kuin parempi kilparatsastaja. Nyt myös tiedän, mistä se kumpuaa. Enää en ihmettele, miksi ratsastusta pelkäävät ratsastavat: ehkä hekin kokevat onnistuvansa kun voittavat joka kerta pelkonsa.