Bolttaava poni

Heräsin viideltä sellaiseen ukonilmaan, että ikkunat helisivät. Onneksi jääkaapissa odotti tölkillinen lattea, jonka nautiskelin samalla kun ruokin kissat. Ukkonen ja sade loppui ennen kuin lähdin ulos 6.45 – onneni jatkuu!

Jännitin edessä olevaa tuntia bolttaavalla ponilla, joten päätin tutustua karsinassa siihen paremmin. Coco oli jo satuloitu ja se käänteli isoilla eleillä päätään, hakien kontaktia. Löysäsin tiukkoja turparemmejä ja tarkistin satulavyön.

Irlannin nummilta tuotu poni ja vintage-satula.

Selkäänkin kapusin ilman sen kummempia fiiliksiä. Coco ei missään nimessä vaikuttanut hermostuneelta. Kentälle raahustettiin hitaasti ja poni vastasi kivasti painoapuihin. Ohjia kerätessä Coco nosti tutun jännittyneesti niskaansa, joten houkuttelin eteen-alas pikku väistöillä ja ympyröillä. Mulla ei ollut raippaa niin tuli muutaman kerran jaloilla taputeltua poni hereille. Coco on laiska!

Hyi hyi, ei saisi kuvata selässä.

Ravissa Coco tiputteli käyntiin ja oli vaikea pysytellä muiden perässä. Hyvin pian selvisi, mikä laukaisee pakenemisen:
1. Ohjien lyhentäminen kesken ravin (tai laukan)
2. Kaarteen läpi ratsastaminen suorana tai lapa edellä.

Kivaa ponissa oli se, että Coco mielellään seurasi ratsastajaa. Tilanteet eivät siis äityneet, kun hyvin pian purkasin alkaneen paineistuksen. Enkä tietenkään jännittänyt enkä pelännyt ratsastaa eteen. Karkailusta ei myöskään jäänyt päälle hysteriaa tai jännitettä, eli arvioni vakaamielisestä ponista vahvistui.

Oikeaan kierrokseen oli ihan tuskaa saada poni irti sisäohjasta ja asettumaan sisään. Tuskaa siksi etten meinannut millään saada istuntaani suoraksi, joten vasemman jalkani alla oli tyhjää... Myöhemmin selvisi kolmaskin ongelma. Laukannosto onnistui kivasti ja Coco kipkopotti sellaista eleetöntä ponilaukkaa. Mutta se eteni ilman jatkuvaa ylläpitoa. Ensimmäisen pitkän sivun jälkeen olin varautunut ratsastamaan huolella kulmat, mutta siitä huolimatta Coco pääsi yllättämään. Se pullisti kaulaansa sisään, tökkäisi sisälavan sisään ja sitten mentiin.

Sain Cocon ympyrälle pitkän sivun puolivälissä. Nopea ponski käyttää enemmän voimaa kuin mihin olen tottunut. Se yritti välittömästi pudottaa raviin, mutta ehdin pukkaista ruunan liikkeelle. Sain pidettyä Cocon taipuneena ja laukattiin nätisti osaston perään. Seuraava vasen laukka eteni nätisti myös noston jälkeen. Oikean kierroksen ensimmäisessä laukassa Coco karkasi kahdesti. Toinen laukka taas ilman draamaa.

Anthonyn kommentti lämmitti mieltäni: "I haven't seen him like this in a long time". Eli rentona, valppaana ja kuuliaisena. Loppukäynnissä Coco epätyypillisesti (kuulemma) venytti kaulaansa ja pärski sieraimiaan. Lisää mahdollisia syitä karkailuun selvisi kuolaimia pestessä. Kumikuolaimet oli purtu rikki, koviksi rosoiksi. Kurkistin suuhun ja alaleuan ikenissä olikin sormenpään kokoiset, punaiset ruhjeet.

Anthony kyseli mielipiteitäni Cocon karkailuun ja hämilläni kerroin. Hän lupasi hoitaa kuolaimet ja kysyi ratsastaisinko Cocoa muutaman tunnin. Tietysti suostuin ja jälkikäteen jäi pohdittavaksi vanha kysymys: kenen pitäisi maksaa ja kelle. No, jos alkaa tuntumaan etten saa mitään irti tunneista, niin ainahan voin vaihtaa hevosta.

Suihkutin Cocon (ja hikisen itseni) ja vein sen Julien ja Applen seuraksi nurmelle. Poniparka ei tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä. Kyykistyin maahan ja hamusin sormilla ruohoa. Coco älysi laskea päänsä ja alkoi syömään. Syönnin lomassa se välillä puhalteli käsiini ja poskeani.

Voi räkä – mä ihastuin!

Viattoman ja kauniin näköinen pukkiponi Romeo (taitaa olla connemara).

Ihanat poniinit!

#6