Kun ratsastaminen ei riitä

Ratsastaminen voi olla rankkaa urheilua tai sen voi ottaa kevyemmin. Suomessa treenit voi kestää helposti pari tuntia ja sen jaksaa ilman kummempia kuntoiluja. Virossa käyty 2x 3h reipas maastolenkki väsytti sen verran, että viimeisellä laukkapätkällä olisi käynyt huonosti jos ratsu olisi päättänyt ruveta kekkuloimaan. Singaporessa 45 minuuttia kentällä vie mehut täysin.

Ensimmäisellä kerrallani en ollut erityisemmin tankannut nestettä ennen ratsastusta, joten jalkauduin täristen hevosen selästä. Nestehukka oli selvä. Reilu juominen ennen tuntia auttaa nestehukkaan, mutta silti keho on paljon kovemmalla rasituksella kuin kuivemmassa ilmastossa. Lihaksista lähtee nopeasti voimat, kun hikoilu on niin valtavaa ja alkaa pian rasituksen edetessä.

Koska ratsastan tällä hetkellä vain kerran viikossa, totesin tarvitsevani muille viikonpäiville korvaavaa liikuntaa. Jalkapohjani kipeytyvät ihan kamalasti hölkkäämisestä, joten aloitan mäkikävelytreenit 5 km tuntivauhdilla. Toki punnerrukset, dipit, askelkyykyt ja leuanvedot edelleen ohjelmistossa. Kahvakuulan hankinta on listalla sekin.

Vähän naurattaa, että ratsastus toimii motivaationa tähänkin... Mua ei kamalan helposti saa harrastamaan liikuntaa, johon ei liity hevosia. Hartaasti toivon, että kunnon kohottaminen auttaisi jaksamaan. Joskohan tästä sivutuotteena häviäisi selluliititkin!

JK: Päivälämpötila useimmiten huitelee 33-35 asteessa ja ilmankosteus 70-90%. Pilvisellä säällä voi olla niinkin viileää kuin 27°C

Hoikassa kunnossa 2009, kun olin vuoden liikkunut hevosten kanssa myös maastakäsin ja tein aika paljon tallitöitä. Kuvan otti Sanna Lohenoja.

Bolttaava poni

Heräsin viideltä sellaiseen ukonilmaan, että ikkunat helisivät. Onneksi jääkaapissa odotti tölkillinen lattea, jonka nautiskelin samalla kun ruokin kissat. Ukkonen ja sade loppui ennen kuin lähdin ulos 6.45 – onneni jatkuu!

Jännitin edessä olevaa tuntia bolttaavalla ponilla, joten päätin tutustua karsinassa siihen paremmin. Coco oli jo satuloitu ja se käänteli isoilla eleillä päätään, hakien kontaktia. Löysäsin tiukkoja turparemmejä ja tarkistin satulavyön.

Irlannin nummilta tuotu poni ja vintage-satula.

Selkäänkin kapusin ilman sen kummempia fiiliksiä. Coco ei missään nimessä vaikuttanut hermostuneelta. Kentälle raahustettiin hitaasti ja poni vastasi kivasti painoapuihin. Ohjia kerätessä Coco nosti tutun jännittyneesti niskaansa, joten houkuttelin eteen-alas pikku väistöillä ja ympyröillä. Mulla ei ollut raippaa niin tuli muutaman kerran jaloilla taputeltua poni hereille. Coco on laiska!

Hyi hyi, ei saisi kuvata selässä.

Ravissa Coco tiputteli käyntiin ja oli vaikea pysytellä muiden perässä. Hyvin pian selvisi, mikä laukaisee pakenemisen:
1. Ohjien lyhentäminen kesken ravin (tai laukan)
2. Kaarteen läpi ratsastaminen suorana tai lapa edellä.

Kivaa ponissa oli se, että Coco mielellään seurasi ratsastajaa. Tilanteet eivät siis äityneet, kun hyvin pian purkasin alkaneen paineistuksen. Enkä tietenkään jännittänyt enkä pelännyt ratsastaa eteen. Karkailusta ei myöskään jäänyt päälle hysteriaa tai jännitettä, eli arvioni vakaamielisestä ponista vahvistui.

Oikeaan kierrokseen oli ihan tuskaa saada poni irti sisäohjasta ja asettumaan sisään. Tuskaa siksi etten meinannut millään saada istuntaani suoraksi, joten vasemman jalkani alla oli tyhjää... Myöhemmin selvisi kolmaskin ongelma. Laukannosto onnistui kivasti ja Coco kipkopotti sellaista eleetöntä ponilaukkaa. Mutta se eteni ilman jatkuvaa ylläpitoa. Ensimmäisen pitkän sivun jälkeen olin varautunut ratsastamaan huolella kulmat, mutta siitä huolimatta Coco pääsi yllättämään. Se pullisti kaulaansa sisään, tökkäisi sisälavan sisään ja sitten mentiin.

Sain Cocon ympyrälle pitkän sivun puolivälissä. Nopea ponski käyttää enemmän voimaa kuin mihin olen tottunut. Se yritti välittömästi pudottaa raviin, mutta ehdin pukkaista ruunan liikkeelle. Sain pidettyä Cocon taipuneena ja laukattiin nätisti osaston perään. Seuraava vasen laukka eteni nätisti myös noston jälkeen. Oikean kierroksen ensimmäisessä laukassa Coco karkasi kahdesti. Toinen laukka taas ilman draamaa.

Anthonyn kommentti lämmitti mieltäni: "I haven't seen him like this in a long time". Eli rentona, valppaana ja kuuliaisena. Loppukäynnissä Coco epätyypillisesti (kuulemma) venytti kaulaansa ja pärski sieraimiaan. Lisää mahdollisia syitä karkailuun selvisi kuolaimia pestessä. Kumikuolaimet oli purtu rikki, koviksi rosoiksi. Kurkistin suuhun ja alaleuan ikenissä olikin sormenpään kokoiset, punaiset ruhjeet.

Anthony kyseli mielipiteitäni Cocon karkailuun ja hämilläni kerroin. Hän lupasi hoitaa kuolaimet ja kysyi ratsastaisinko Cocoa muutaman tunnin. Tietysti suostuin ja jälkikäteen jäi pohdittavaksi vanha kysymys: kenen pitäisi maksaa ja kelle. No, jos alkaa tuntumaan etten saa mitään irti tunneista, niin ainahan voin vaihtaa hevosta.

Suihkutin Cocon (ja hikisen itseni) ja vein sen Julien ja Applen seuraksi nurmelle. Poniparka ei tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä. Kyykistyin maahan ja hamusin sormilla ruohoa. Coco älysi laskea päänsä ja alkoi syömään. Syönnin lomassa se välillä puhalteli käsiini ja poskeani.

Voi räkä – mä ihastuin!

Viattoman ja kauniin näköinen pukkiponi Romeo (taitaa olla connemara).

Ihanat poniinit!

#6

Rankka aamu

Heräsin ennen kellonsoittoa 6.20. Vaikea aamu, sillä nukahtaminen meni yli puolen yön. Ei ollut kahvia, unohdin pyyhkeen ja otin mukaan väärän pusakan. Torkahtelin ja palelin metromatkalla. Nousin tolpalla odottaneeseen taksiin ja olin ajoissa tallilla.

hissiä odotellessa...

Mielialaa ei kohentanut päivän ratsu: Casper. Kirjava ruuna on kuulemma irish cob. Joko mulla oli eri asenne (ohjat yhteen käteen ja ronskisti eteenratsastusta) tai Casper muisti mut viime kerralta – se oli vähän taipuisampi. Silti olin raviserpenttiinien jälkeen ihan kuollut.

Käynnissä tehtiin paljon pohkeenväistöjä. Tai olisi pitänyt tehdä. Lähinnä meni eteen ratsastamiseksi, kun ei mun voimilla kertakaikkiaan sivuaskelet onnistuneet.

Laukannostot edelleen aika karseita, mutta itse laukka rupesi pyörimään. Casperin kanssa pitää ratsastaa huolella kulmaan, tasapainottaa kaarevalla uralla ja tuoda huolellisesti suoralle. Se niin haluaisi ryykiä lapa edellä ja katsoa ulos. Kulmista saatiinkin Anthonylta kehuja. Välillä tuli huomautus sisäohjan lyhentämisestä.

Laukkojen jälkeen Anthony asetteli puomiryhmät pitkille sivuille ja diagonaalille. Neljä ravipuomia per ryhmä ja niitä ratsastettiin ratana. Kun vain jaksoin ratsastaa huolella kulmat ja pitää ravin tahdikkaana, Casper tepsutti puomit hienossa tasapainossa hipaisemattakaan niitä. Vähän se yritti kiemurrella suorilla ennen puomeja, mutta nöyrtyi avuille helposti. Anthony tykkäsi meidän puomityöskentelystä: tahdikas, pyöreä ja mun hartiat sekä leuka oikeilla paikoillaan.

Oli vähän huono päivä ja asenne oli vaikea pitää positiivisena. Kysyin voinko väliin saada kevyemmän hevosen, kun viime kerrat ovat olleet raskaita. Saan kuulemma ensi viikolla pakenevan ponin. Se reagoi voimakkaasti ratsastajan epätasapainoon ja ottaa ritolat.

En mä ihan sellaista tarkoittanut, mutta what the heck – kokeillaan! *huutonaurua*

#5

Tiistain tehotunti

Taas oli yksi ratsastamaton viikko välissä. Kotiapulainen alkaa kuulostamaan jo aika kivalta vaihtoehdolta... No mutta, tämän aamun aloitin sentään tölkillisellä tuplaespressoa ja astuin ulos pimeään höyrysaunaan. Viikon verran on ollut hyvin painostavaa ja kuumaa...

Metromatkan jälkeen heilautin taksin lennosta ja hämmästyin hetkeksi: kuljettaja oli mustaan coctail-mekkoon sonnustautunut nainen. Käsivarren mittaiset valkoiset hanskat, helmikaulakoru ja -korvakorut. Autossa soljui klassinen musiikki. Kaiken lisäksi hän puhui lähes brittiläisittäin englantia, vaikka oli selvästikin aasialaissyntyinen. Lyhyen jutustelun päätteeksi sain häneltä käyntikortin ja kutsun ilmaiseen kasvohoitoon. No ohhoh, kiva! Tämä on juurikin sitä, minkä koen singaporelaiseksi sattumaksi – ja ylläreihin törmää suht usein.

Pikkuläikikäs ratsureima.

Tallille saavuttuani kipaisin vaihtamaan vaatteet ja hörppimään vettä varastoon. Venyteltyäni aamukankeat raajani kävin lukemassa aamun ratsukkolistan. Tallirivistön perällä minua odotti kirjava 150-senttinen ruuna Casper. Tyynesti tervehdimme toisiamme ja lähdin taluttamaan Casperia selkäännousuportaille.

Selkään päästyäni kävi selväksi, että Casper oli laiska ja kankea. Aloitimme tutussa ja turvallisessa possujunassa. Kevyessä ravissa mutkittelimme serpentiinejä ja vaihtelimme suuntaa. Sanomattakin selvää, että napauttelin ratsuani hereille neljänneskierroksittain. MUTTA, TADAA: Anthony huomautti ohjien lyhentämisestä vain kerran! Muutamia korjauksia edelleen hartioiden siirtämisestä taakse ja leuan nostamisesta.

Casper pisti koko kroppani heti täydelle lihastreenille. Se ei ollut niin paha suustaan kuin Enzo, mutta tähän asti hitain lämpenemään. Kypärän alta alkoi valumaan hikeä varmaan jo ensimmäisen ravikierroksen jälkeen. Casper piutpaut välitti mistään reisikontaktista – saatika pohje- tai ohja- sellaisesta.

Ensimmäinen laukannosto oli jees (sain varoituksen pitää pää ylhäällä tai tulee pukkeja), seuraavat vaikeampia. Laukan ylläpitäminen pääty-ympyrällä oli haastavaa ja Casper meinasi joka tilaisuuden tullen karata possujunan perään. Ehkä siinä väsyttyäni hieman turhauduin kuuroksi heittäytyvälle ratsulleni, sillä Anthony rupesi kauheasti kehumaan kuinka hyvin hanskasin tilanteet. En tiedä millä voimilla laukattiin neljäs rundi, olin niin hapoilla.

Kuuluisalla viimeisellä viidellä minuutilla, Casper rupesi pyöristymään ja pehmenemään. Ties mihin oltaisiin pystytty jos mulla olisi ollut hitusenkaan voimia jäljellä. Hassu pikkuhevonen, kun se kuitenkin piti koko tunnin korvat taakse ja esitti kuuntelevansa, mutta jostain syystä me ei vaan saatu yhteyttä auki.

Parasta Casperissa oli käyntiin siirtymiset. Se meinasi joka kerta 'tuiskahtaa' etusilleen, mutta sain sen hyvin pienellä vaivalla siirtymään tasapainossa käyntiin.

Vitsailin kanssamme ratsastaneelle nuorelle pojalle, että oltaisiin voitu vaihtaa hevosia (hän ratsasti ihanalla, jännittyneellä täykkärillä ja heidän hallintansa oli ajoittain hiuskarvan varassa). Mutta hänpä sanoi ettei voi ratsastaa Casperilla, kun se pukittaa hänet alas. No kappas. Onneksi tässä tallissa hevosia riittää, ihanaa kun pääsee kokeilemaan niin monia erilaisia!

Viimeisillä minuuteilla rupesi myös ripottelemaan. Vettä tiputteli siihen asti, että sain hevosen varusteista pesukatokseen. Sitten taivas aukeni ja satoi kaatamalla. Hyvä tuuri!

Tunnin jälkeen ripsivässä sateessa takaisin tallin pihassa.

#4