Vaapuntaa

Taas oikea pyrkii vasemman edelle.

Ruunikko ruuna Django tunnetaan pään vispaajana ja varmana hyppääjänä. Tänään loppahuuli joutui koulutunnille minun alleni. Haparoivasti vaappuen ja huuliaan loppauttaen Django suoritti siirtymiset täsmällisesti. Jahka sain ruunan liikkumaan omatoimisesti eteenpäin, rauhoittui loppaaminenkin. Vaapuntakin muuttui tasaisemmaksi ja etenevämmäksi tahdiksi. Mukavaa, kun kerrankin oli hevonen, joka reagoi jalkaan muttei yritä sinkoilla mihinkään. Toisaalta työpuurtaja-pv:t eivät oikein herätä minkäänlaisia tunteita, kun ne ovat vain työkavereita.

Siirtymisissä jatkettiin laukkaamiseen ja Django odotetusti pyörähti etenevään laukkaan. Laukan kokoamisesta ei ollut toivoakaan, joten raviin siirtyminen oli aika vauhdikasta juoksua. Ei varmaan tarvitse mainita notkoselästä ja periksiantamattomasta tuntumasta? Djangon selkä painui sitä enemmän karkuun kuin mitä enemmän yritin houkutella liikettä takaa eteen. Jos ohjat olivat pitkähköt, alkoi pään vatkaaminen ja jos ne olivat lyhyet, minut vedettiin etunojaan. Kaikenlaiset istunta- ja eteenratsastuskeinot Django vesitti kiristämällä tahtia, selkä yhä enemmän notkolla. Sivulle suoristaessa Django mielummin pysähtyi kuin olisi laittanut takajalkaansa alleen. Höh, hieman turhauttavaa.

Voin vain kuvitella, miten hienoa sillä olisi laukata esteradalla. Laukka tuntui voimakkaalta ja pyörivältä, vaikken saanutkaan sitä säädeltyä. Mitenhän se pystyykin kääntymään, ilman että ottaa takasiaan alle tai kaatuu – en tiedä.

Kolmikaariuralla ravatessa keskityin vain omaan istuntaan, reittiin ja tasaiseen ohjastuntumaan. Hieman Django yritti räpistellä tuntumaa vastaan, mutta suoritimme kaaret täsmällisesti. Pään vispaus rauhoittui ja näin vain ajoittain kielen pitkällä suunpielestä.

Loppuraveissa Django yhtäkkiä nosti selkänsä ja laskeutui pehmeästi kuolaintuntumalle. Ne kuuluisat viimeiset (ja kovalla työllä ansaitut!) minuutit!

Hyvillä mielin luovutin Djangon hoitajalleen ja läksin itse jääkahville.


#37